Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran — yleisöä palvellakseni — koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.
Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.
"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"
"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."
Ikkunain tasalla se jo oli.
"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"
"Kuinka niin?"
"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."
Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.
Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana: