Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä semmoista kauheutta… Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?
"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita? Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.
Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon. Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.
"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.
Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan, että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan. Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.
Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä." Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana. Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin kaupunkiin.
Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä vastaan riemullinen sanoma:
"Se on jo leikkuuhuoneessa!"
Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan. Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.
Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää keskusteluainetta kuin tämä.