Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan salissa tai minun kamarissani — "luultavasti pahanteossa, koska on ollut niin kauan hiljaa."
"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton", lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.
Hm. Astun saliin.
"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"
"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."
Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni — itse ison varastopulloni — ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme — ja senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.
"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"
Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä riidellä!
Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta. Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä, suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä. Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan "kasteli taimilavaa."
Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.