"Ei se siltä ole sanottu. Useimmiten on painon vähentymiseen syy siinä, että kukkaro on keventynyt."
Siitä sen näkee, kuinka lähellä on erehtymisen vaara, jos mies punnitaan kukkaro taskussa.
Sama vaara on niin punnitessa olemassa muuallakin kuin vesiparannuslaitoksissa — vaikka heidän pulleutensa ja pyöreytensä eivät sitä hevillä myönnä.
MITÄ SAA SYÖDÄ?
Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi, ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.
Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani — jos siinä mitä kiittämistä on.
Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta käytännössä. Mieletön — pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole sitä varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä tuolla tavoin — nimittäin käytännössä toteuttamalla — yrittää profaneerata, s.o. vetää lokaan.
Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle. En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan. Eihän se silloin enää olisi mikään aate, vaan muuttuisi vallan talonpoikaiseksi käytännöksi.
Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.
Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa "Vaiston viittauksia", ettei eläimiä saa syödä, se minut saattoi vuoteen omaksi.