"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä pihvi!"
"Kyllä!" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:
"Puljonkia myös. Viisi litraa puljonkia … ja kahdeksan pihviä!"
"Saamas pitää!" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.
Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä söin kuin nälkäinen — ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia päälle. Näin "viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset."
Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.
"Sinä sanoit äsken", huomautin Esalle, "että söisit kaikki muut. —
Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?"
"Miks' en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä ostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät käärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa, Helsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät nälkää."
"Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa."
Esa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka aatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan kohdan siitä: