Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät, joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja, kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja, ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)! Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch. Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille. Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin, he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen, että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.

Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne. Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten, haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa, pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia; haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.

Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita, kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä. Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes, että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin; mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat eivät ole niin hevillä unhotetut.

Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa. Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen. Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa, joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi; ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n mieltä.

Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p., oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.

C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.

I.

Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta, kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein "otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana, jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.

Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.

Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.