Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa, kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan, läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse. Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen, ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi; mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi luodin niskasta suun kautta ulos. — Nämä laukaukset oli kaksi latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin, uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. — Kun kasakkaa piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita. Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.

Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.

"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä. Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen, joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän jakaa vaaramme!"

Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa. Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti. Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka "hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan." Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei kehunut. — Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja, joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä, aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan miekan hamaralla.

Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi aikomuksettakin — ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen pois —, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]

Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.

III.

Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.

Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8 aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä. Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8 miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille, miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä. Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri täälläkin.

Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin, talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa kohden.