SVANTE ALHORANTA. En.
VELLAMO. Kuka sitten?
SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.
VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?
SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.
VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).
Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.
Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.
SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?
VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa, että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia, mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta — heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!
VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee, vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia — kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt — minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista — piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää, rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?