Muuta kuin — mitä? — Niin — mitä ne meiltä vievät — sanopas se!
ELIINA kääntyy poispäin.
YRJÖ
Ne vievät meiltä lainehtivat pellot ja niityt — metsän ja karjan-kellojen äänen. Ja sitten ne vievät sen, joka ainakin oli meidän omamme — ne vievät meidän työmme ja — ja hajottavat kotimme.
ELIINA vaipuu itkien tuolille.
Miksi puhut noin! Sydän pakahtuu sellaista kuunnellessa. Kaikki se mitä sanoit menee kai nyt — sinulta ja minulta — ja se kaikki on — elämä — mutta — siitä ei saa puhua — (pakottaa itsensä tyyntymään) — mummu sanoo, että suuren onnettomuuden masentaa ainoastaan sillä — ettei puhu siitä —
JYLHÄNKORPI tulee.
Ei se kai paha mies ole, tuo maaherra — onpahan semmoinen —
(Huomaa Eliinan, pysähtyy katsomaan, istuu sitten penkille.)
Minä olen menetellyt kovin huonosti, kun —
ELIINA nousee, ja puhuu aivan kuin anteeksi pyytäen.
Ei, ei, isä! En minä sentähden itkenyt. Minä olen iloinen, että minun rahani ovat käytetyt juuri niinkuin ovat. Uskokaa minua, isä! Minä en yhtään niitä sure. Eivät ne koskaan olisi voineet joutua sen parempiin käsiin.