ERKKI KOLJAS. Mikä se sellainen olisi ollut?
PENTTI. Jos minä vielä tämän ikäisenä istun tässä toimettomana, niin johtuu se siitä, että minä en ole voinut täällä mihinkään ryhtyä. Ei vielä elämässäni ole missään tosi asiassa kysytty minun ajatustani. Korkeintaan olette käyttänyt minua juoksupoikana — oman tahtonne kätyrinä. Te olette aina sulkenut tai määrännyt minun tieni, aina suunnannut joka yritykseni — tai paloitellut sen pirstaleiksi. — Se on teidän joko näkyväinen tai näkymätön pakkonne, joka täällä kaikki järjestää ja määrää. Se ahdistaa meitä kaikkialla — se on ilmassa, jota me hengitämme. Sentähden minä en tunne itsessäni mitään kokonaista. Kaikki on pirstaleita. Minä en osaa mitään kokonaista, en taida mitään kunnolla.
ERKKI KOLJAS (hymyilee). Kun pahankurinen lapsi ei saa mitä tahtoo, niin tekeytyy hän sairaaksi. — Jos pääsisit naimisiin neiti Airolan kanssa, niin silloin kai olisi kaikki parannettu?
PENTTI. Silloin olisin ainakin tyytyväinen. Silloin yrittäisin luoda oman vaikutusalan ympärilleni ja —
ERKKI KOLJAS. Vaikka et osaa mitään kokonaista — et taida mitään kunnolla? Taas ilmaa! — Isäntänä Koljaalla voi olla millainen pirstale tahansa. Eikö niin? — Hm! — Kyllä voikin. Mutta sellainen isännyys maksaa. Ja siksi on hankittava taloon suuria myötäjäisiä.
PENTTI. Siksikö vain? — Eikö minun ole myöskin hankittava ne rahat, jotka te olette luvannut Eevin myötäjäisiksi?
ERKKI KOLJAS. On — ellei tehdä taloon velkaa.
PENTTI. Voihan myydä metsää.
ERKKI KOLJAS (nousee). Metsää! — Mies, mitä sinä ajattelet! Kyllä kai sinä senkin voisit tehdä! — Tyhmän oikkusi toteuttamiseksi voisit antaa kaataa kuuluisan Koljaan metsän! — (lähestyy Penttiä). Mutta minä sanon sinulle, että silloin voi meidän sukummekin kaatua kantojen juurille. (Kävelee). Jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan Koljaan perintötaloa. Nyt senkin tiedät.
PENTTI. Ja sentähden on saatava Liinaharjusta meille emäntä.