Paremmin sentään lohduttaa, jos äiti muistelee mitä Anna sanoi — ja mitä Atte — ja lisää niihin minun jatkuvan saarnani — ja lapsenpiian lauluni.
EEVA-KAISA (katselee Jannea)
Sinä juttelet niin mukavia. Tuossa sinä istut — samalla tuolilla, jolla isä on istunut tuhansina puhteina ja lepohetkinä — mutta olet niin kovin toisenlainen.
JANNE
Niin — näes! Onneksi meille lapsille, että olemme perineet sinulta iloisen luontomme, emmekä ole perineet paljoakaan tältä yksitoikkoiselta keinutuolilta. Tämä ehkä ei vielä meidän syntyessämme ollut niin perin, piintynyt omaan arvoonsa. Nyt se ei enää muuta tee kuin narisee tyytymättömyydestä.
EEVA-KAISA (hymyilee)
Minä kuuntelen sinua mielelläni, vaikka puheletkin paljon tyhjänpäiväistä.
JANNE
Niin! Minä olen vähän epäonnistunut kaiku sinun entisestä itsestäsi. Mutta Anna mahtaa olla jotenkin niinkuin Mattilan Eeva-Kaisa oli nuorena tyttönä. Muistatko Mattilan Eeva-Kaisaa?
EEVA-KAISA (ei voi olla nauramatta)