KAISA. Voi, voi! Kuka nyt ehtikin sitä sinulle supattamaan. Olisit saanut olla tietämätön koko asiasta.
HILMA (lakkaa itkemästä). Tietämätönkö? Ei, muori. Jumalan onni, että tästä kerrottiin minulle. — Voi, Roope hyvä! Jos sinä voit minulle anteeksi antaa, niin tee se. Noita rautoja kannat sinä minun tähteni.
ROOPE. Mitä sinä sanoit?
HILMA. Purimoa ja minua voittaakseen keksi rustmestari tämän jumalattoman keinon. Hän pelkäsi että meistä tulisi pari. Hän tiesi että minä — rakastan sinua.
ROOPE. Sinä rakastat minua ja kuitenkin…?
HILMA (painaa päänsä alas).
KAISA. Sinua on vietelty, kauheasti eksytelty, lapsi raukka. On sitä langennut enkelikin, saati sitten turvaton tyttö.
HILMA. Minä itse olen eksyttänyt itseni kaikkein enemmän. Minä en tiennyt, en ymmärtänyt, että sisaren rakkaudessa piili oudompiakin tunteita. Minä olen syypää. —
ROOPE. Oma syymme ei olisi upottanut meitä näin pitkälle. Mutta loppuhan siitä tulee tästäkin. Kaikki on aikansa tässä maailmassa. Totta Jumal'auta onkin, aikansa kutakin.
KAISA. Sinä olet kauhea!