GRÖN. No, se nyt ei merkitse mitään, jos ne ovat sinun huoneessasi, tai minun. Ja sitä paitse, pidänhän minä sinusta niin paljon.
HILMA. Älkää kaunistelko! Luuletteko, ett'en minä tiedä minkätähden te tahdotte minua vaimoksenne? Sanokaa suoraan vaan! Te tahdotte minua sentähden, että minä olen rikas ja te tarvitsette rahaa. Luuletteko, ett'en minä tiedä mihin pulaan te joudutte, kun ruvetaan vaatimaan tiliä holhouksestanne, josta pääsisitte vapaaksi kun naisitte minut.
GRÖN. Kuinka hävyttömästi sinä uskallat puhutella minua!
HILMA. Hävytöntä ehkä. Mutta puhdistakaa itsenne, jos voitte. Aamulla pyysin nähdä isävainaajan velkakirjoja. Näytittekö niitä? Ette. Teillä ei ole niitä enää, ei ainakaan kaikkia. Jumala tietää onko ollenkaan. — Missä on Ojalankin velkakirja? Missä? Voitteko sanoa sitä? Minä sanon sen teille. Se on Ojalan hallussa, teidän kuittaamananne. Mutta missä on rahat? Sanokaa te se?
GRÖN. Mistä olet onkinut noita juoruja?
HILMA. Poikkesin Ojalassa ja näin omin silmin teidän nimikirjoituksenne. Sitten menin tuomarille ja jätin asian hänen haltuunsa.
GRÖN. Minä kuulin tuon jo! — Siinä teit typerästi, sanoinhan sen. — Mutta jättäkäämme tämä. Jälestäpäin meillä on kyllä aikaa selvitellä holhous-asioita. Nyt minulla on sinulle jotain muuta puhuttavaa.
HILMA. Minulla ei ole mitään puhumista teille.
GRÖN. Olen ajatellut, että ensi sunnuntaina voitaisiin kuuluttaa meidät ensi kerta.
HILMA. Ettekö te käsitä, kun sanon, että se on mahdotonta. Ei teidän lipeäkielisyytenne pysty minuun tällä kertaa. — Jättäkää minut rauhaan!