— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.
Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi rukkasella silmiään.
— Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti, ikäänkuin itselleen.
Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:
— Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi hevosta ohjasperillä ja virkahti:
— Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään — saammehan me varikaista kotonakin.
Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin. Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä onnitellessa sanoi isäntä:
— Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?
— Hyvin olisi — vastasi Matti — jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.
— Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija, ikäänkuin yhdellä suulla.