Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.
Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa, että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata juhlansa itse — ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi, seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia… Eivät naiset kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja -veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen — ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! — ravintoloitsija Thor Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin. Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin, jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa…
Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa, kun koko maailma on kukkia täynnä…
Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin uskallettiin mitään virkkaa — ainoastaan ne 12 naista, jotka lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla, joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan — ja sitten oli lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen. Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään päätettiin asettaa sovinto-oikeus.
Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras, joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi tuomarinsa.
Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen — he itse olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului: Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö —venäjänkielellä.
Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle juhlahuonetta ja kumartaen lausui:
Jaa vinovat (pyydän anteeksi).
Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti, kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen oppimista varten haettu…