Välskäärin juttuja. Kertonut Z. Topelius. Suoment, K.G. Levander. I. Kuninkaan sormus. 1867. — Hinta 1 mk.
Z. Topelius on maamme tuotteliaimpia kirjailijoita ja epäilemättä tuotteliain runoilija. Sitä kummemmaksi on katsottava, että nyt vasta suomalainenkin kirjallisuus on ruvennut omistamaan niitä aarteita, jotka Topeliuksen runousvoima on saattanut ilmi ruotsinkielisten ihastukseksi. Ja kuitenkin Topelius ansaitsisi olla kansan eikä ainoastaan ruotsinkielisen herrassäädyn runoniekkana. Useat hänen lauluistansa on Suomen oma runotar kuiskuttanut hänelle korvaan ja uuteloissaan hän on elävällä tarkkuudella kuvaillut suomalaista luontoa ja suomalaisia henkilöitä. Suomalaiselle kirjallisuudelle ja kielellekin olisi suuri hyöty saada Topeliuksen teokset suomalaiseen pukuun, sillä kirjakieleltämme enimmältään puuttuu tuo nerokas, sorea kirjoituslaatu, joka on Topeliuksen oma.
"Välskäärin jutut", joiden ensimmäisen osan hra Levander nyt on suomentanut kiitettävällä tavalla, ovat kokoelma historiallisia uuteloita, jotka kuitenkin ovat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi pitkäksi romaaniksi. Romaanin toiminta alkaa Kustaa Aadolfin aikana eikä ole vielä loppunut Kustaa III:nnenkaan hallituksen aikaan. Kertomuksessa ei voi siis olla yksi päähenkilö, vaan koko Bertelsköldin suku ja sen vaiheet ovat tarinain aineena. Yhteyttä, tuota välttämätöntä asiaa jokaisessa taidetuotteessa, ei ole kuitenkaan täydellisesti säilytetty, semminkin kun toiminnan paikka muuttuu sangen usein kaukaisiin maihinkin, niinkuin jo ensimmäisessä kertomuksessa Eteläsaksaan. Parantaakseen tätä yhteyden puutetta, on Topelius keksinyt arveluttavan keinon — tuon kuninkaan sormuksen, joka kulkee polvesta polveen, mieheltä miehelle ja joka taikavoimallaan aina ensin saattaa omistajilleen mahtavuutta ja onnea, sitten syöstäkseen heidät onnettomuuteen ja surmaan. Jos sitä vastoin jokaista juttua tarkastetaan erikseen, niin useimmissa ilmenevä rikas mielikuvitus, jalo henki ja miellyttävä esitystapa karkoittaa kaikki moittimisaikeet; nautitaan eikä tutkita. Runoniekan tärkein ehto, muodostusvoima, esiintyy korkeassa määrässä, romaaninkirjoittajan tärkein ehto, eloisa kertomistaito, korkeimmassa määrässä Välskäärin jutuissa. Verrattomalta näyttää Topeliuksen nero erittäinkin semmoisissa kohdissa, missä historiallisia laatukuvia esitellään. Kuvatessaan historian suuria sankareita tai mahtavia ristiriitoja, on hänen siveltimensä välistä melkein liika hieno, mutta kuka voisi maalata historiallista "Stillebeniä" niin oivallisesti kuin Topelius? Kun valtiolliset seikat ottavat suuren tilan "Juttujen" ensimmäisessä, suomennetussa osassa, ei tämä olekkaan niin merkillinen kuin esim. molemmat seuraavat osat "Miekka ja aura" ja "Tuli ja vesi". Toivomme sen tähden, ettei herra Levander ole kyllästynyt kiitettävään työhönsä, vaan antaa, niin pian kuin mahdollista, Suomen kansalle Juttujen seuraavatkin osat. Tämä nyt ilmestynyt vihko käsittää noin puolet "Kuninkaan sormus" nimistä ensimmäistä osaa. Suomennos on hyvin taitavasti tehty, vaikka kyllä olisi ollut toivottavaa, että suomentaja enemmän olisi karttanut siellä täällä esiintyviä outoja murteellisia sanoja, jotka tekevät kirjan ymmärtämisen vaikeammaksi.
Vuodelta 1868.
En qvinna af vår tid. Karaktersteckning af Stella. 1867. 272 s. Hinta 3 mk. 50 p.
Tällä uudella romaanilla on ihan yksinäinen sija maamme kirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaista sivistystä. Ulkomaan kirjailijat ovat kaiketi ennenkin vaikuttaneet runoniekkoihimme ja tavallansa siinä ei ole mitään moitittavaa; mutta tämä Stellan romaani olisi voinut ilmestyä missä muualla Euroopassa tahansa yhtä hyvin kuin Suomessa. Kirja on kosmopoliittinen tarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta; kosmopoliittinen siinäkin, että vaikka toiminta on tapahtuvinaan Englannissa, kaikki sen henkilöt ja tavat osottavat varsin vähän englantilaista luontoa. Itse päähenkilö, Lucy, esim. muistuttaa paljoa enemmän ranskalaisista ja saksalaisista perikuvista (esm. George Sandin Quintilia Cavalcantista tai Ida Hahn-Hahnin Iida Schönholmista), kuin englantilaisen tai suomalaisen kirjallisuuden naisihanteista. Romaanin tarkoitus johtaa myöskin mieleen mainittuja naiskirjailijoita ja kuuluu siis vanhamuotiseen kirjallisuuden aikakauteen; se on samalla aristokraattinen ja vallankumouksellinen, se saarnaa nerokkaan ylimysnaisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen elämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin ahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja 1830:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat tavallisesti konservatiivisia ja kansanvaltaisia. — Tämä kenties on syy, jonka tähden Stellan romaani on ilmestynyt Suomessa. Ihankuin tyhjä liberaalisuus alkoi kummitella meissä, kun se jo oli melkein kokonaan tehnyt tehtävänsä muualla Euroopassa, niin kysymys nerokkaan naisen "emansipatsionista" kenties tulee muotiin Suomessa, kun se jo kauan on ollut vanhamuotista ulkomailla. Olisipa yhtä tarpeetonta kuin turhaakin, jos todella rupeaisimme Stellan tarkoitusta vääräksi näyttämään. Uutelossa tai lyhyessä romaanissa voi paradoksikin pitää paikkansa, jos sitä vaan nerolla ja taidolla käytetään. Valitettavasti Stella ei ole tyytynyt tapauksia suorasti kertomaan; hän romaanissaan pakoittaa sekä itsensä että kertomuksensa henkilötkin alinomaa miettimään Jumalaa ja ihmistä, rakkautta ja velvollisuutta, Cervantes'ia ja Virgiliota y.m. Välistä näemme kirjan tekijässä nerokkaan, suuren maailman naisen, välistä luulisimme jonkun viisastelevan yliopistolaisen romaanin kirjoittaneen. Niin esim. moni pieni kuvaelma, moni sielutieteellinen havainto! moni sivuhenkilö (esim. lapsellinen Elvine ja suloinen Alice) on Stellalta oivallisesti onnistunut, mutta hän on jotenkin heikko juuri siinä kohdassa, jossa hän itse silminnähtävästi on luullut käyttäneensä suurinta runollista voimaansa, s.o. kuvaillessaan Lucyn luonnetta ja ajatuksia. Stella vakuuttaa sangen usein Lucyn olevan kovin nerokkaan, viehättävän ja oppineen. Lucyn teoissa emme juuri saa nähdä mitään siitä; mutta kun kaikki romaanin henkilöt, jotka arvattavasti tuntevat häntä paremmin, veisaavat samaa virttä, täytyy meidänkin heitä uskoa; vaan tavalliselle ymmärrykselle tämä jumalallinen nainen näyttää — lyhyesti sanoen — ikävältä. Kaikissa elämän kohdissa antaa Stella päähenkilönsä tehdä juuri mitä tavallinen järkevä nainen ei tekisi. Sitä vastoin Lucyn isä. vanha, epäluuloinen, kova ja juonikas Lord Suffridge, sangen viehättävä eikä juuri tavallinen romaanisankari, todistaa Stellassa olevan kyllin runollista keksintövoimaa mainittavampienkin luonteiden sielutieteelliseen kuvaamiseen. Stellan kirjoituslaatu ansaitsee suurimman kiitoksen; hänen kertomustapansa on sujuvaa ja selvää, ja kieli, jos se ei olekkaan rikasta, on ainakin puhdasta ja somaa. Me olemme hänen kanssansa aina sivistyneessä seurassa, joka ei aina tapahdu lukiessamme tavallisten kirjailijattarien romaaneja. Epälukuiset mietteet, ajatukset ja lyyrilliset huokaukset kirjassa ovat usein oikeita, usein kauniita, usein nerokkaita; mutta ne ovat varsin harvoin uusia. Ne ovat painettuja kukkia, jotka eivät vielä ole kadottaneet tuoksuansa, mutta joiden tuoreus on poissa.
I Finland. Berättelser af Theodor Sederholm. III. 1867. 163 s. Hinta 2 mk.
Jos luemme Sederholmin kertomukset Stellan romaanin perästä, astumme kokonaan toiseen maailmaan; siellä toiminta siirtyy välistä Englannista Amerikkaan, välistä Paratiisista Englantiin, täällä me aina liikumme vain kotinurkissa; siellä henkilöt olivat lordeja, ladyjä, parooneja tai muita ylimyksiä, Sederholmin sankarit ovat sitä vastoin yliopistolaisia ja mamselleja; Stellan ihmiset olivat haaveksivaisia ihanteita, jotka kenties asuvat pilvissä, Sederholmin ihmisiä tapaamme joka kadulla; Stellassa on paljo mielikuvitusta, mutta vähän ymmärrystä, Sederholmissa paljo ymmärrystä, mutta vähän mielikuvitusta. Tässä kertomuksien kolmannessa vihkossa on 10 juttua, kaikki lyhyitä ja suoria kuvaelmia, joilla ei ole ja jotka eivät tyydytä runollisia vaatimuksia, mutta joiden siveämielisyys ja keveä kirjoitustapa kaiketi on voittava yleisön suosiota. Tavallisesti Sederholm valitsee jonkun esikuvan jokapäiväisestä elämästä, esim. yliopistolaismatamin, onnettoman nuoren runoniekan, joka luulee itseänsä neroksi, saksalaisen kauppamatkustajan y.m. ja keksii sitten lyhyen jutun henkilöittensä selitettäväksi. Kiitettävää on, että tekijä on jättänyt tuon alinomaisen rakkauden hellätuntoisuuden, joka on ollut haitaksi kertomusten edellisissä vihkoissa; nämät jutut ovat enimmiten lystillisiä. Paraiten tekijä liikkuu keskimäisissä ja kaupunkien alhaisissa säädyissä; "Gretas ungdomsdrömmar" sitä vastoin todistaa, että henkilöt ja kohtaukset talonpoikaiselämästä eivät sovi tekijälle: tyttöraukat tölleissä puhuvat ja haaveksivat ikäänkuin he olisivat kasvatetut jossakin ylhäisessä kasvatuslaitoksessa.
Erik Fleming. Skådespel i 5 akter af Karl Robert Malmström. 1867. 128 s. Hinta 2 mk. 50 p.
Karl Robert Malmström on jo vuosia sitten hankkinut itselleen taitavan lyyrillisen runoilijan nimen. Sitä suuremmalla uteliaisuudella on yleisö odottanut tätä hänen ensimmäistä yritystänsä draamallisella alalla, erittäinkin kun huhu kävi, että Malmströmin näytelmä oli monivuotisen työn runollinen hedelmä. Menneen kuukauden loppupuolella Erik Fleming ensi kerta näytettiin Helsingin teatterissa; yleisö otti sen suosiollisesti vastaan, eikä mainittu teos kuitenkaan jaksanut anastaa pysyväistä sijaa näyttämöllä. Isänmaallinen aine, lyyrilliset lauselmat, historialliset muistot, komea kokoonpano, toiminnan vaihtelevaisuus miellyttivät yleisöä; mutta tekijän saamattomuus draaman tärkeimmissä kohdissa esti hänen näytelmänsä täydellisesti kuulijoita tyydyttämästä. Malmströmin tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta usein hän tarkoittaa liian paljon ja se hänen pettää. Rikas, vaihteleva toiminta on epäilemättä draamassa tärkeä asia, mutta Erik Flemingissä juonten ja tapausten ylenmääräinen paljous usein väsyttää, kun tekijän aikomus on ollut jännittää lukijan mieltä. Tuo alinomainen korvaileminen esim. on jotenkin arveluttava keino panna draamallisen toiminnan vaiheet liikkeelle. Ulkonainen näyttämöllinen vaikutus ei ole tietysti moitittava seikka näytelmässä, mutta sitäkin on Erik Flemingin tekijä liiaksi käyttänyt ja siinäkin siis hairahtunut tarkoituksessaan. Ritareita, joita viedään mestauspaikkaan, tyttö, joka pojanvaatteissa pelastaa rakastettunsa, ritari munkiksi puettuna, nuori nainen, joka tahtoo surmata itsensä miekalla, ja toinen, joka todella myrkyttää itsensä, isä, joka kiroo poikansa, ja piispa, joka unelmissaan näkee tulevaisuutta, alinomaista aseiden kalsketta, valon kajastus palavasta Turusta, isänmaallisia lauluja — siinä on miellytyskeinoja yltäkyllin, mutta osanottomme on liiaksi hajallaan; viehättävimmät kohtaukset tapaavat meitä aivan valmistamattomina, eivätkä siis voi meitä innostuttaa. Toiminta Erik Flemingissä on kokonaan romaanin-tapaista; Malmström on luullaksemme erehtynyt tehdessään aineestansa draaman; jos hän paremmin olisi tutkinut sitä aikaa, jossa hänen runoelmansa liikkuu, hän totta kaiketi olisi voinut Erik Flemingistä tehdä viehättävän romaanin. Muutamat kohtaukset ovat nytkin sekä runolliselta että draamalliselta kannalta oivallisia ja jalojakin — niin esim. tuo vaikuttava paikka toisessa näytöksessä, jossa Tott, Banér ja Renhufvud hylkäävät tanskalaisen päällikön, Wolffin, tarjooman armon, tahtoen ennen kuolla kuin pettää isänmaatansa ja kuningastaan. Kaunis on myöskin samanlainen kohtaus kolmannessa näytöksessä, jossa Nils Westgöthe mestauspaikalle lähteissään sanoo jäähyväisensä Suomenmaalle. — Henkilöitten joukossa on Wolff näytelmän viehättävin ilmiö, raaka, ylpeä ja tunnoton vouti, jota uskollisuus ja urhoollisuus kuitenkin jalostaa. Tarpeeton oli kenties hänen kirjurinsa Magnuksen surma, hän kun on liika hurja ja viheliäinen uhri. Erik Fleming itse ja Arvid Kurck ovat vaaleita kopioita loistavien historiallisten perikuvien rinnalla. Historian A. Kurck, jonka kanssa pakeneva katolinen aikakausi vaipuu aaltojen syvyyteen, on jalo traagillinen henkilö; näytelmän A. Kurck, joka munkin valhepuvussa kurjasti hiipii pois Turun linnasta, ihankuin pelkuri vakoilija, näyttää melkein koomilliselta. Näytelmän muut miespuoliset henkilöt ovat hyvin onnistuneet — naiset sitä vastoin ovat kuvaillut tavallisen mallin mukaan, Walborg perkeleeksi, Hildur ja Hebla enkeleiksi. Huolellisemmalla, sielutieteellisellä perustelulla tekijä kuitenkin olisi voinut saada Walborgin uhkean, julman luonteen sangon merkilliseksi; mutta hän on tehnyt tehtävänsä liika helpoksi. — Vuoropuhelu on vilkasta, voimakasta ja lyhyttä, välistä kenties liiankin lyhyttä; kiitettävää on, että tekijä on välttänyt noita pitkiä yksinpuheluita, jotka useimmiten ovat päävikana lyyrillisten runoilijain teoksissa. Kun korkeampaa lyyrillistä intoa tarvitaan, on kieli kaunista ja välistä ylevääkin; moitittava on ainoastaan tuo alinomainen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijaileminen" ("ockrande på publikens fosterländska känslor"), jonka jo Snellman Litteraturbladissa huomasi tavallisessa näytelmäkirjallisuudessamme ja joka ei ainakaan sovi 15:nnen vuosisadan miehiin ja oloihin. Mutta toinenkin, paljoa arveluttavampi näytelmäkirjallisuutemme perisynti ilmaantuu Erik Flemingissä valitettavasti suuressa määrässä — onneton kevytmielisyys toimivien ihmisten teoissa ja ajatuksissa. Historiamme tosin välistä osottaa tapauksia, jotka meille ilmaantuvat petoksen hämärässä, emmekä oikein tiedä, ovatko ne päivän vai yön tekoja, ja varsin luonnollista onkin, että näytelmäkirjailijat käyttävät semmoisia aineita; mutta, ellei henkilöiden traagillinen syyllisyys ole joutuva paljaaksi leikin asiaksi, täytyy rikokseen pakottavain vaikuttimien olla selvinä sekä tekijälle että kuulijoille. Eipä se kuitenkaan tavallisesti tapahdu meidän näytelmissämme. Regina von Emmeritz pettää uskolaisensa pelastaakseen rakastettunsa hengen; hyljätty rakkaus ja halu kostaa tuntemattoman isänsä kuolema, vie Daniel Hjortin pettämään puolueensa; myöskin Stöbernin petokseen isänmaata vastaan on syynä hyljätty rakkaus; kaikissa näissä ilmaantuu siis jotenkin itsekkäitä vähäpätöisiä vaikuttimia. Ja kuitenkin sekä Regina että Daniel Hjort ovat siveellisiä, eheitä sankareita Erik Flemingin suhteen. Tämä on kaksinkertainen kavaltaja ja vaihtaa tuntematta mitään sisällistä taistelua kaksi kertaa puoluettaan. Niinkuin alussa hänen ajattelematon liittymisensä kuningas Kristianin puolueeseen näyttää aivan lapsekkaalta, samoin tuo jesuiittalainen farisealaisuus, jolla hän lopulla itse ylistää kavalaa petostansa tanskalaisia vastaan, tuntuu kovin inhottavalta. Ja ihme kyllä, tekijäkin näkyy olevan ihan samaa mieltä, hän kun työn palkinnoksi Erikille suopi tuon rakastettavan tytön.