"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon;
Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."
"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön;
Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."
"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie;
Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."
"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö,
Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,
Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
Tarina.
Nyt taru aioista muinaisista
On vilpas, eloisa muistossain:
Sen sain kai kansani jutelmista,
Tai lienen kuullut sen unissain.
Se haamun nostaapi valoisalle,
Jonk' unhe peitti jo vaipallaan.
Kenties lie jäänyt sen vaipan alle,
Mä luulen, parhaimmat Suomenmaan.
Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli,
Jot' omat kuusensa huminoi,
Ja Nuijataistelun vilpas tuuli
Pois sumut Suomesta synkät loi.
Mut urhoin miekat kun aikaa öistä
Valaisi hetkeksi hehkullaan,
Niin sankareista ja urhotöistä
Nous laulu innokas kaikumaan.