III.
Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
Ja hälvennyt on Suomen kansan yö;
Ei lepoa tää aika meille saata:
Nyt alkaa Suomen kansan *päivätyö*.
Tuo työ se voimiamme kysyykin:
Se vaatii hien, ehkä verenkin.
Ei suurta perineet me isiltämme:
*Sen suurempi* nyt onpi tehtävämme.
Mut töissä, taisteluissa johtajamme
Ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan.
Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
Sielt' levitköhön yli kaiken maan.
Ken esteit' eteen Suomen onnen luo,
Sen poroks polttakohon tuli tuo;
Se olkoon kammo kansan sortajille
Ja tuokoon turman maansa petturille.
Mut lempeänä päivän tulen lailla
Se kansan vainiolle paahtakoon
Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla
Se rehevinä ilmoin nostakoon.
Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
Ain' yltyköhön liekki tulen tään,
Niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
Mut voittain edistyy se valon tiellä.
Ja kerran Suomi onnens suureks luopi,
Sen maine lentää yli maailmain;
Sen kieli sulo sanans silloin suopi
Aatteille neroin suurten, mahtavain.
Miss' eestä valon silloin taistellaan,
Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan.
Se valon maille avaroille antaa:
Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.
Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883).
Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi;
Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi.
Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei,
Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.
Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan:
Turhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan.
Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin:
Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.
Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut,
Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut!
Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:
Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.