Siinä seisoessamme hajallaan ja hämmästyneinä, kuin pesästään ajetut linnut, saamme ensi kerran kokea raakaa kohtelua saksalaisten taholta.
— Pysykää rivissä, taikka näytän! ärjäisee saksalainen sotilas takanamme ja on lyödä pyssynperällään.
Silloin kuohahtaa toverini hämäläisveri.
— Lyönkö tuota perkeleen roistoa? hän ärjyy korvaani.
Saan kuitenkin hänet rauhoittumaan ja käsittämään, että olemme sotavankeja. Sellaisessa asemassa katsotaan jok'ainoa vastustusyritys kapinahankkeeksi ja seuraukset sellaisesta voivat koitua kaikille mitä kalliimmaksi.
— Mutta on toki aseetonta ihmistä kohdeltava inhimillisesti, hän sanoo.
— Sotamiehen ei tarvitse tuntea inhimillisyyttä, ei ainakaan
saksalaisen, selitän. Esikuvana on pidettävä itse Saksan keisaria, joka
Europa-uhmassaan hiljattain huusi: me emme pelkää muuta kuin Jumalaa!
Miten voisi yksinkertaiselta sotamieheltä vaatia parempaa!
Saamme tuskin jättää toisille, meistä eroaville, jäähyväisiä. Ennen lähtöä pistää kuitenkin eräs naisista matkahuovan keittiömestarille, tyrkäten sitä estää koettavan sotamiehen syrjään.
— Valmiit! Mars! kuuluu käsky. Meidän on lähdettävä. Toinen joukkue lähtee eri suunnalle.
Tiemme kulkee puistikkokatua, jonka toisella puolen kohoavat valkeat kivirakennukset ja toisella puolen korkea tiilimuuri. Kuljemme kadun päähän ja taitamme sitten vasemmalle.