XV
Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita, ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole…
Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja lakit ovat vailla kokardia.
— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.
Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.
— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen vastauksen.
Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys, ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä, mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain upseerien ärjyntä.
Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset, ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.
Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun, suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on mahdoton ymmärtää.
Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä tulee »tulkitsevia» aliupseereita.
Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos, vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo ovelle ja ärjäsee: