Kääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen yhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa siitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä välttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka elinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat sairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on mahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen noidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta kunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he ylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren runollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät uskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin hupaisaan sanatulvaan.
On verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja Ketillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli puheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että sellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat perineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin luotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat lisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta shamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on paraiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen saattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat eivät juuri vaihtele laisinkaan.
Shamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville jumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville joko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä luokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita pääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa. Sitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.
Puku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä se Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein täynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä, aseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä hänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on totem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi kiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita länsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä tavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu hänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa yhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan aivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on usein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja manalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia, nauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista henkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja oikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan ulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja piirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää, mutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla raudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja sitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta melua.
Noituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua läpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen apulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen edessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä shamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin paikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään huumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä myrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että se vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus muutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen humalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan terveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa. Satunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla tavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa, annetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan jurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle poronnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä rumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä haukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän maailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan nukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen liikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän ei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan toinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia sävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen sanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää, haukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan rummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä tavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget ja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja shamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä hän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua johtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus käyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien kiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan sanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan itse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson aikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo vaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden, palavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden ja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m. loppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet erilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin äkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee äänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin hulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen silmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala kuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla vaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä, menee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella tulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan manalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea vastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin kestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset käteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa itseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti, ettei veri ala juosta.
Henkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan samalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta melu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen hurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy hiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä henki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu, ei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää pois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota toisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava lattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä käynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi. Silloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa hänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen n.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun kuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa itsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on palaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän muutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja kaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita vaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.
Ylläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä noitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei shamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi, jonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee silloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on uskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa sisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet monia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.
Kun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä asiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta. Vähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä tapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta. Sentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko heidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin. Pelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia. Joskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin tavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja siis sillä keinoin parantaa pahan.
Lieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee erittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla tavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa. Joku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme henkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat karkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti senjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava ja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.
Olen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta täydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia. Edelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia esineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta suurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä. Vuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin ottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin johtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu rukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset. Noita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille pitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja kalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään. Rukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat pannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa astioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman palasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa syömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään paina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin iloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen, täysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.