Kansanrunoutta näillä harvoilla viimeisillä samojedi-mohikaaneilla on hyvin vähäsen. Minun onnistui kerätä heiltä talteen vain muutamia kymmeniä satuja ja arvoituksia, jotka nähtävästi kuitenkin enimmäkseen ovat tataarilaisperäisiä. Laulujakin on aniharvoja, sillä nykyään lauletaan vain tataarilaisia ja venäläisiä renkutuksia. Kylän vanhimmalta asukkaalta, ennenmainitsemaltani iäkkäältä eukolta, kirjoitin kuitenkin muistiin yhden, joka on merkillinen siitä, että se on liikuttavan yksinkertainen, mutta samalla runollinen valitus heidän heimonsa perikadon johdosta. Se kuuluu käännettynä seuraavasti:

"Missä kuljinkaan ennen, mustat vuoreni jäivät. Jäljissäni, omassa maassani, kultainen heinä kasvoi pystyyn. Valkoiset vuoreni jäivät [hävisivät] näkymättömiin. Voimia oli, nyt niitä ei ole, paljon lapsia oli, yksikseni jäin. Vanhemmistani eksyin, yksin jäin. Missä ennen kalastin, sinne järvenikin jäivät, enkä [niitä] enää saa nähdä. Kotanikin pystypuut ovat [jo] lahonneet, ja kaikki sen tuohetkin ovat käpertyneet kokoon."

Tämän laulun sain myös fonografiini lauletuksi, ja kun koneellani sitä laulatin, kokoontuivat samojedit kuuntelemaan. Muistan selvästi, kuinka he kaikki, jotka sanoja ymmärsivät, kävivät vakaviksi ja kuinka he lopulta, niin ukot kuin akatkin, pyyhkivät kyyneliä silmistänsä. Tunnelma kävi vielä järkyttävämmäksi, kun eräs pieni poika selitti, että hänen aikoja sitten kuollut äitinsä oli torvessa laulamassa.

Lopetan tähän. Tarkoituksenani ei ole ollut antaa mitään täydellistä kuvaa tuon sukupuuttoon kuolevan kamassi-samojedilaisheimon vaatimattomasta elämästä. Mutta kenties nämäkin hajanaiset piirteet saattavat puolestansa osoittaa, millaiseksi sellaisen kansan kohtalo muodostuu, joka ei pidä lujasti kiinni omaperäisestä elämästään ja omasta kielestään.

* * * * *

Hiljaisesta ja rauhallisesta Abalakovasta palasin Rybinskoeen. Matkalla olin kuvitellut tapaavani ihmiset iloisessa elonkorjuutyössä, mutta näinkin vain autioita asuntoja ja elottomia kyliä, joissa itkettyneet naiset ja vaikeroivat lapset surivat sotaan riistettyjä miehiä. Seutu oli muuttunut murheen laaksoksi ja räikeäksi kuvaksi sodan tuottamasta kurjuudesta. Eräässäkin mökissä oli seitsemän pientä orpoa; isä oli kaatunut ja äiti oli kuollut synnytettyään viimeisen. Toisin paikoin eivät naiset jaksaneet omin voimin korjata viljaa, ja nälkä odotti heitä. Myöhemmin olen lukenut, että isorokkokin on armottomasti näitä seutuja ahdistanut. — Joitakuita hauskojakin juttuja tulin kuulleeksi. Minulle kerrottiin m.m. eräästä naisesta, joka oli saanut tiedon saksalaisten lentokoneiden tarkkaamisesta. Hän oli kiiruhtanut pristavin luo ja ilmoittanut nähneensä sellaisen eräällä niityllä. Tarkempi tutkimus oli kuitenkin osoittanut, että lentokone oli ollut vain kotka, josta nainen oli katsonut asiakseen ilmoittaa, koska hänelle oli kerrottu noiden outojen ilmassa lentävien vehkeiden muistuttavan suurta lintua. Olen omin korvin kuullut samoilla seuduilla asuvien nais-ihmisten tiedustelevan, että "onko se, tsaari jonkinlainen kotka?" Senpätähden voinkin vakuuttaa, että ylläkerrottu tapaus on sangen todennäköinen.

Rybinskoesta painuin itää kohti etsiäkseni kotteja, jotka aikoinaan olivat asuneet Agul-jokea ympäröivissä metsäseuduissa. Toisella matkallani olen tuskin sen luonnonihanampaa maata nähnyt. Satojen kilometrien päästä näkyivät vielä etelässä sinertävät valkoiset vuoret, ja auringossa ikuinen lumi kimalteli suurten jalokivien tapaan. Aroa peitti rehevä ruoho, jossa eriväriset kukat loistivat harvinaisen kauniisti. Joet olivat vuolaat ja rannat korkeat, paikoittain hohtavan valkoiset, toisinaan tummat ja pehmeät, jättiläismäisten aarniometsäpuiden peittämät. Matkustettuani hyvinvoipien ja suurten, satojen talojen muodostamien kylien ohitse saavuin autiommille seuduille. Kaukana muista asutuksista sijaitsi vähäpätöinen Agul, missä sanottiin kottien asuvan. Samaan tapaan kuin muutkin kuolevat kansat olivat hekin vetäytyneet pois aroilta vuorille ja metsiin. Tullessani kylään oli osa miehistä metsissä, mutta siitä huolimatta sain haluamani tiedot. Sinänsä oli heimo kyllä säilynyt, mutta kaikki olivat siinä määrin venäläistyneet, ettei kukaan enää osannut omaa kieltänsä. Kerrottiin erään vanhan muijan sitä vielä taitavan, mutta halvauksen saatuaan hän oli kadottanut puhekykynsä ja yhteen ainoaan kysymykseeni hän vastasi sanalla "a", joka merkitsee nenää ja joka minulle tässä tapauksessa merkitsi pitkää nenää. Toimekseni jäi siis vain ristin piirtäminen. Sain todeta, että kottien kieli oli lakannut olemasta, että se oli jo joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka lähitulevaisuudessa uhkaa kamassienkin kieltä.

Tämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen, josta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne minun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa kaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva juna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen täynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella neljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes istumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla puhettakaan.

Välttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää
Tjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä
Tshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa.
Tutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi,
että ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä.
Muut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.

Jättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja päivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta Obia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki kauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob muistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä. Silloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata, niin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä läpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa sinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen muuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat rannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella loistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja tyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla aurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön. Vastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se muistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa läpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki vivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan kirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät vaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti virran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin omituisilta.