Miten ne henget viettelevät?
MÄKÄRÄ.
Nekö? Nehän pitävät Mäkärää aivan narrillaan. Suhkavat kirkossakin korvaan: juokse, juokse!.. ja silloin täytyy juosta. Toinen tulee ja kuiskaa: elä vainenkaan juokse, elä vainenkaan juokse, mutta huuda .. ja minä huudan. Muutoin ne tekisivät kerrassa kummia, niitä täytyy totella. Kyllä ne kirkossa kumminkin vähän siivommalla ovat, mutta, vie sun, kun ne kotona vehkeilevät, niin jos siinä ei ole sen seitsemässäkin höyräkässä. Se pappa-piru on — koira vieköön — kaikista ilkein .. katsos.. (Hän levittää kätensä ja sormensa, panee naamansa hyvin julman näköiseksi, irvistää ja hyppää suntioon päin.) Näin se tekee.
(SUNTIO ärjäsee ja vetäytyy säikähtäen taaksepäin.)
MÄKÄRÄ.
(Nauraa viekkaasti ja räpyttää silmiään.) Ei tämä mitään Ole sen suhteen.. Vaan niin se tekee ja ottaa kirveen penkin alta ja huutaa: Mäkärä, pane pää pölkylle! Ja jos minä silloin en olisi tiukkana ja sukkelana, niin arvaathan sen, mitä se piru silloin tekisi. Mutta minä hyppään näin ikään .. taaksepäin, kun se tulee kirveineen ja manaan häntä jumalan nimessä menemään pois. Sitten se vähitellen vetäytyy jonkun pimeän nurkan kautta pellolle, mutta kauvanhan peijakkaan mustat silmät sieltä vielä kiiluvat.
SUNTIO.
Katsos peijakasta. Kyllä kai se minua peloittaisi.
MÄKÄRÄ.
Vaarassa niiden kanssa toki onkin tuolla kulkiessaan. Kun vaan kaivon kohdalle sattuu, niin silloin tuo, joka on kaikista suurin roisto, tuo Ansgaarius, joka kirkkoonkin tulee .. se tuntuu aivan kuin niskasta kiini ottavan ja suhkaa: Mäkärä, Mäkärä, hyppää kaivoon! Vaan silloin minä pyöräytän sitä tuolla lailla .. ja alan juosta sen minkä käpälästä lähtee.. Kas, kas; tuolla kun oriit tappelevat.