Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?
ANTTI.
Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään .. ei sitä voi selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä parsimaan.
ELLI.
Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.
ANTTI.
(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.) Äitini —, sen olen taas unhoittanut. (Huokaisee syvästi.)
ELLI.
En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi..
Ja mistä se tulee?