ÄITI.
Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?
ANTTI.
En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin taivaasen pääsevän.
Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan kärsiä.
ÄITI.
Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.
ANTTI.
Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se onnistuikin.