Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt edes siellä!
Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että "anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa.
— Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm hmm… ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian pitkä keskeytys.
Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja juoksemaan karkuun koko talostaan.
Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen oli sen taivuttanut sivulle.
— Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.
Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä, että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa, ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä". Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.
Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella, missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.
— Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. — Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä jotain, mutta ei se siitään enää selvene!
Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.