Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.
Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.
Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet" ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä siinä sen tarkempia mittoja.
Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista huolimatta.
— Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä — kun meillä ei ole vielä sitä meeterimittaakaan…
Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista suista: hs! hs!
— Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos se siksi tulisi, sanoo Mattila. — Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin siihen kylvän.
— Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.
— Kuralle ne panevat lehmänkin.
— Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa pujotteleida joukon lomitse ulos. — Sinatöörikin istuu siellä ja te häpäisette mehkallanne koko kokouksen.