Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja "afäärineron" koko "vakava pohja." Pitää osata aina nyästä oikealla hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen, sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien "syödä leipämme otsamme hiessä", ja se leipä olisi meille kaikille jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri "riski", sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista. Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa, metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin halvemmalla.
Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja, jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.
Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista, koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot, joissa metsät menevät muille omistajille y.m.
Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.
Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale, niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi, että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja, pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut kuinka viisas tahansa.
Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi vuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos mieli rahaa saada.
Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita, koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen, on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt auttajalleen velkaa, "koska metsä ei ole vastannutkaan tilan kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja".
Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla: käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.
Eräästä samallaisesta "Potemkinin keinosta" kuin Iisalmessakin, kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi, ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.
Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.