Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.
Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai muuten veltonpuoleisia — ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että "kyllä minä nyt annan, mutta kohta on talo minun".
Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen "värvääjät" yhtiöille. Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta ei ennen tiedetty mitään.
Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa, Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita kertomuksia heidän "sivistävistä" toimistaan.
Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas — ja joutui lopulta kauppiaalle velkaan.
Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta, niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä, laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia satoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja, vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen — yhä samalla tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.
Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet, s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn "afäärineron" alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole luottoa missään muualla kuin heidän luonaan — aikansa.
Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se, kun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän vuoksi ainakin 10,000!
Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti "pienen voiton" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa sananlaskun "yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin."
En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista, joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua aavistamattoman suuriksi.