Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen otsasta korvan taitse niskaan saakka.
VAINOTTU
Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä vainoojiaan pakoon.
Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena, mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä. Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa ja heikontunutta heimolaistaan.
Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän, kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa, vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.
Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.
Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta, huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle. Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli, yli kylien, vainioitten, metsien — — —
Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.
— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä. — Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.
Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi, ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.