Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.
Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.
SILMÄLASIT
— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä? huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen, kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.
Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.
Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina- ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta, niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa seurakuntaa.
Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.
— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.
Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.
Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään pöydälle.