— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Niinkö arvelet?
— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.
— Taitaapa olla niin.
— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.
Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.
Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä.
Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:
— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?