— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.
Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.
— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.
Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:
— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!
— No sitten minä menen kuninkaan luo.
— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.
Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.
Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.
Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä.