Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.
László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.
Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.
Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota. Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.
Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman omaisuuden toisesta puolesta!
Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.
Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi olla mahdollinen.
László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa maanneita!
Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän seipään, löytääkseen paikan palatessaan.
Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot. Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti hänen kultakolikoillaan.