Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä.
Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus.
Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.
Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:
— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi.
Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään.
Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi.
Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.
Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.
Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle.