— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.
— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä.
— Minä saatan teitä, neiti.
— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani.
Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.
— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani!
— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin?
— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen… Odottakaahan hiukan!…
Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.
— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset.