— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.
— Miksi sanotte minua kreiviksi?
— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.
— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák.
— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?
— En herrani. Kuka te olette?
— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä… Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.
— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus.
— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.
— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä.