Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt.
— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin.
Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska…» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut.
Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle:
— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?
— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.
— Kenen ne tontit ovat?
— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.
— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.
— Mutta mihin teidän kork… teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä?