— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin… ilkeitä ihmisiä…
— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin niin?
Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.
— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori
Csutkás tulevat meille.
— Hui Kristina! … Kyllä sinun täytyy paeta meille.
— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin taloon asti.
— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?
— Ei, ei, Bohuska… kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt… nyt… tiedäthän… ei käy laatuun…
Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.
— Se on totta… Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän oli olemassakaan.