Kertomuksia ja kuvauksia

by Karl August Tavaststjerna

Valkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten metsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa. Useamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin merkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti, ja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan lentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.

Vaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja harmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki taas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja ohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja sinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia ulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea. Meitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin mikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin päässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli minun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut tupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät opettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien ollut koskaan tarvinnut huolia.

Tieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen määrin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta heidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa kohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta siirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea nujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty kulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen tahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti, niin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa tai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän yhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä monen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin oppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni hänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.

Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua muutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä, pönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä. Ja silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin ensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä kimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista. Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin minä…! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta huokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin siihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä hyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että voi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui yht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel silmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin tunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.

Päätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä Ramseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena hänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä, vaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen ehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä pöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja samoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului ukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi: Jaa, jaa, — kannattaa ajatella asiata, — kannattaa ajatella!

Olin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko pitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja minä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi katselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme. Aloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana, kaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin minä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi ollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin tyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan hänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.

Hetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja hartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois tämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha, jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä edelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset, missä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä pilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.

Silloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni jälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä rauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä, jotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua suurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet vilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin reessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain kuin sumussa ohitseni kiitävän.

Juuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti haaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli niin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat talonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en saanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei tahtonut ottaa pysyäkseen.

Rupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin pälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä minä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti kuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä korkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun kaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari mielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja totiseksi…!