— Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!
Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi, kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen katsomatta. Olisiko tuo…? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.
KUUDES LUKU
Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä. Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta ja sen lähiseuduilta.
Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen, sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon päivänpaisteessa.
Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.
Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä oli kehunut sellaisella kulkevansa.
Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko. Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön, jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta — vai oli hänenkin nimensä Kalle! — joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti. Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin hitaammin: ja — ja … va, va … paa … vapaa … ja sanoi a, v, i, o, vio … l, i, i, t, t — liitt … o, o, n — oon … avioliittoon. Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.
Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.
Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja tavaili papinkirjaansa.