— No, johan viimeinkin tottelitte!
— Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi keinua ylemmä. — Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
— Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
— Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
— Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään. Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti, kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
— Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai toiset tavat?
— Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin — vastasi pohjalainen — mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras vastaan.
— Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä loisti viattomuudesta.