Kevätpuoli lähestyi, oltiin maaliskuussa, ja ankara talvi oli kaatanut uhrinsa nälällä ja kylmällä, ja jos eivät kaatuneet maanneetkaan ihan tiepuolessa, niin kuin tappelun jälkeen, niin eivät he siitä kaukanakaan olleet. Kurjissa majoissa, taloissa ja kuntien köyhäinhuoneissa heitä sen sijaan kuoli kosolti. Olihan tosin uupuneita nälkäisiä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet vetäytyä parempaan paikkaan kuolemaan vaan suistuivat kinoksiin; mutta ne kuuluivat harvinaisuuksiin. Hätä ei yleensä ilmennyt kauhein kohtauksin, se merkitsi uhrinsa monta kuukautta edeltäpäin, kidutti heitä nälässä, lumessa ja pakkasessa; kuume hiipi heidän repaleittensa alle, iski laihtuneisiin, jänteviin ruumiisiin ja antoi heille hetkellisen kiihotuksen voimaa heittääkseen heidät sitten värisevinä ensimmäiseen tuvan nurkkaan. Kun horkan kohtaus oli ohitse, nousi työnhakija vuoteeltaan ja lähti kulkemaan edelleen tuiskussa ja viidenkolmatta pykälän pakkasessa. Kymmeniä tuhansia kulki näin läpi varakkaiden seutujen, ja näitä sotajoukkoja riitti kurissa pitämään joku kymmenkunta nimismiestä kätyreineen. Kohtaloonsa tyytyväisyyttä ja suomalaisen luonteen hämmästyttävää itsensäkieltämistä, joka voittaa parhaimmankin sotakurin!
Kun tuollainen matkue lähestyi määräpaikkaansa, oli kuitenkin aina joku, jonka voimat eivät olleet kokonaan loppuneet, ja hänen avullaan päästiin lähimpään taloon, josta tietysti ei voinut ajaa ulos kuolevaa.
Merkillisiä voimainponnistuksia kesti Suomen kansa tuona talvena. Spartalaiset heittivät aikoinaan heikot lapsensa kuolemaan: meidän köyhempi kansamme antaa lastensa sen sijaan neljänä viitenä ensi vuotena harjoittautua kovaa elämää varten yllään yksi ainoa vaate: paita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja kylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain nälkätaiteilija-urosten rinnalla.
Mutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden vaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen kärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai kuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan valittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella mahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä veisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät henkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen mikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena valkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi tapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi kuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa janoa.
Vaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja hätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän tullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta hädästä.
Kun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin ajoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin vaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin rautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä Kotkaisten kartanoa.
Uramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja kauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei murhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt heidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen. Epäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen edellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan tehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja sanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä Hämeenlinnaa.
Maaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä ollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa salissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain vieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha, jota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi. Mutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä parhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään yksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut ketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään ilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi. Samana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut kymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus hänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha ruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa puolesta.
Syntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin murhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan käräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa kalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu sanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan sisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse itsestään uskoa.
Sali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari, hyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja kultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja ränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta vihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli hankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin kaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan olivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.