MAHLOW. No — edemmäksi!
TUOMAS. Niin me itse joudumme häviöön.
MAHLOW. Olet mieltä-vailla.
TUOMAS. Antakaa minua lopettaa, armollinen herra — luulen sillä velvollisuuden täyttäväni. — Se on nyt 20 vuotta sitte, kun otitte minua palveliaksi tähän taloon. Te olette suuren-moisia asioita tehneet — Pääomanne, jonka panitte liikkeesen, on teille ja kumppanillenne tuottanut sadottain korkoja. — Mutta jälkimäisen kuoltua käyvät asiat toista rataa — käyvät takaperin! Ennen piditte työssä 300 työmiestä, nyt tuskin puolet. — Koneemme olivat koko mannermaalla etsityt — nyt meitä tuskin tunnetaan - ja naapurimme, joka muutamia vuosia sitte vielä oli työmestarimme, on enemmin tunnettu ja etsitty kuin talomme.
MAHLOW. Ja kuinka se voi olla mahdollista?
TUOMAS. Koska hän tekee työtä — ymmärtää tehdä työtä!
MAHLOW. Narrimainen ihminen, vaaditkos, että minun itseni pitää astuman työhuoueesen, taikka ottaman viilan käteeni?
TUOMAS. Tulot ovat vähentyneet yli puolta — menot ovat jäänet samoiksi, jaa ovat nousseet.
MAHLOW. Ja mistä tulee asioitteni rappio? Enkö tee työtä vielä samalla pää-omalla?
TUOMAS. Armollinen herra! Oletteko yhden ainoan kerrankin teidän kumppaninne kuoltua kävelleet teidän työ-hnoneittenne läpi? — Ette! — Teidän parhaimmat työmiehenne ovat Teitä jättäneet. Nuori herra, jolle jätitte hoidon, ei milloin huoli asioista. Hänen hevoisensa, hyvä lasi viiniä irstaiden ystäviensä seurassa juotuna ja soittonäytelmän tanssijattaret ovat hänelle suurempi huvitus, kuin työ. Työtä tekemättä ei itse suuri pää-omakaan, jos se on pantu asioihin, varjele häviöstä.