MARIA. Mitä se on? Mintähden olet niin hämillä?
ERNST. Se ei mitään — anna minua. —
MARIA (Astuttuaan kaapille ja avattuaan sen:) Missä on päällysnuttusi? Kaapi on tyhjä!
ERNST (Hetken ääneti:) Olen myynyt sen, että sinulla — että minulla olisi jotakuta syömistä. (Äänettömyys.)
MARIA. Viimeinenkin kadonnut! — Herra, tiesi ovat ihmeelliset!
ERNST. Mutta hän saattaa kaikki hyvään! — Katso sisar, tuntia sitte vielä epäilyksen reunalla, olemme nyt onnelliset ihmiset, sillä minulla on työtä! Elä hyvin, sisareni. Jää hyvin!
MARIA (Näyttää hänelle valkeata:) Toistemme näkemiseksi! (Ernst pois.)
10:s Kohtaus.
Maria (yksinään.)
MARIA. Kuinka kovasti onnen käsi päällämme on! — Tuska tulee minulle — ajatellessani, olla varjeluksetta. — Sydämmeni tykkii, niin kuin jos se tahtoisi halkaista rintani. — Jaa, jaa, olen sairas, hyvin sairas! — Muutoin olisin narrimainen lapsi, jos tahtoisin syyttä niin tuskitella. — Mutta mitä tahtovat nuo nuorukaiset minulta? — Mintähden vainoovat minua? — — Oi Jumalaani! — Ei, ei, he eivät ole voineet lukea mitään julkeata silmissäni — ei, ei, se olisi kovin hirmuista! — Ja jos niin olisi?! Mitä minä vielä etsin syytä? Olen köyhä, se on maailmalle kylläksi uskaltaakseen kaikkia! — Jaa, niin tahrataan huolimattomuudella, nauravan suun mytistyksillä köyhän tytön rehellistä, puhdasta nimeä. Askeleita! Eikö joku tule rappuisista ylös? — (Kolkuttaa:) Kuka se voi olla?