MARIA. Oi, kuinka hyvä olette, mamsellini. —
EMILIA. Ei niin, kutsu minut sinuksi, kutsu minut sisareksi, Maria. Minä olen ylpeä siitä, jos minua siksi kutsut.
MARIA. Oi, sinä olet enkeli! — Kuin minä sinua ensi kerran näin — äitini haudan vieressä — silloin minusta oli niinkuin olisi Jumala lähettänyt yhden enkelistään maahan, lohduttamaan minua. — Jaa — sinä olet lohdutuksen enkeli. — (Hetken ääneti:) Ja tuo löyhkä nuorukainen onko hän veljesi.
EMILIA. Älä ajattele häntä, Maria!
MARIA. Hän on minua solvaissut — tahdon antaa anteeksi, vaikk'en unhota. — Neljässä toista päivässä on hän vainonut minua — käydessäni iltaisella äitini haudalla — hän ja vielä toinen nuorukainen. — Ernst, vie minut ikkunalle ja aukaise se — vereni on niin lämmin — hengen-vetoni niin lyhyt.
EMILIA ja ERNST (Taluttavat Mariaa.)
JOHN (lykkää sillä välillä tuolin ikkunalle vasemmalla. Maria istuutuu. Ernst avaa ikkunan.)
MARIA (Ernst'iin päin:) Me olemme kuitenni hyvin köyhät, veli. (Hetken ääneti.) Oi, älkää jättäkö meitä, isä John — sisar Emilia! — Jääkää meidän köyhäin, köyhäin ihmisten tykö!
EMILIA. Älä kutsu itsesi köyhäksi, Maria! Sinulla on puhdas sydän rinnassasi, se on kultaa ja kalliita kiviä etevämpi.
ERNST. Ole rauhallinen sisar; jolla semmoisia ystäviä maailmassa on kun meillä — (ojentaa kätensä Emilialle ja Johnille:) hän voi lohdutetulla mielellä katsoa tulevaisuuteen. Kyllä sinulla on oikein: me olemme köyhät. Mutt' älä epäile, ahkeroitsemiseni pitää, täytyy onnistuman.