Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.
Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa…
— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty…
— Nyt se on kuollut.
— Kuka? Kuka on kuollut?
— Sepä, josta tuonnoin kerroin.
Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.
— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: »Punanen lippu».
Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.
Maailma ryösti häneltä pojan.