Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista. Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia, jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin. Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan, kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja 5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa, työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä. Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita; mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä. Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa. Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin, joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän, kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen, makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat, j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin, kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. — Raittiin ilman kaivokseen laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on 3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee 250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle. Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa 60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan. Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä, joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä, vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi, jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa. Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja päiväpalkat korotetaan.

Ranska.

Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti, matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace (Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää. Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne, jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki, Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat, ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät, istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista. Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain (l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa. Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä, ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen (l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin, Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa 20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.