Sen jälkeen vaimot pehmeillä vitsoilla koteloita ripsovat, kunnes keskimmäisen ja parhaimman kerroksen päällysosa on niihin tarttunut. Sitte kotelot pannaan haaleasen veteen ja sieltä kehitään. Vaimot ensin kotelon neljä eli viisi lankaa pujoittelevat erään kapean rauta- tai tinapalan reikäin lävitse ja sitte ne yhdistävät. Useat näin yhdistellyt langat muodostavat sitte niin vahvan langan, että sen voi pyörälle kehiä. Sitte silkit lajitellaan ja säilytetään kannellisissa arkuissa. Tämä on n.s. "raakaa silkkiä."
Parhain, valkoisin, vaan samalla paikkulepäisin silkin raaka-aine saadaan Kiinassa. Bengalilainen eli Itä-Indialainen silkki yleensä on hienoin. Tusina Bengalilaisia nenäliinoja, jotka kerran Victoria kuningattarelle lähetettiin, mahtui nuuskakoteloon, ja näitä kansa kuitenkin käsin kutoo. Ranskan ja Italian silkit eivät tavallisesti ole niin valkoisia eikä hienoja, mutta ne ovat enemmän tasaisia ja yhdenlaisia. Raaka silkki on kuitenkin vahamaisesta öljystään puhdistettava. Sitä varten sitä kattiloissa, Marseill'in saipuun sekaisessa vedessä keitetään, huuhtotaan ja kuivaksi väännetään. Sen jälkeen voidaan se mielen mukaan painaa, kehrätä ja valmistaa. Tähde, vanukesilkki ja rikkipureksellut kotelot voidaan myös käyttää; ne milloin tavoin kehrätään ja valmistellaan nauhoiksi ja silkiksi.
Ranskalaiset.
"Ranskalaiset," sanoo eräs kirjailija, "ovat vuoden 1870-71 sodasta paljon oppineet kaikissa suhteissa. Vakavuus, päättäväisyys, ylellisyyden ylenkatse, ponteva ja ajateltu toiminto on tullut suuremman yleisön ominaisuudeksi, ja kaikkialla tämän älyllisen toiminnon seuraukset jo näkyvätkin. — Ei juuri missään, eipä sodan pahimmasti raadelluissa seuduissakaan, terveiden ihmisten nähdä joutilaina kerjäilevän; ryysyisiä, puutteen kurjentamia olennoita harvoin tavataan. Sitävastaan into pellonviljelyksessä, kaivostyössä, teollisuudessa ja kaupassa kaikkialla ilmestyy." Hyvän toimeentulon todisteeksi voimme myös mainita, että väestön 6 prosenttia eli yli kahden miljoonan ihmisen elää yksinomaisesti rahainsa koroilla. Varsinaisia säästäjiä, joihin suuri osa säästöpankkeihin panevia työmiehiä ja pieniä koronkiskojia kuuluu, on yli 10 miljoonaa ihmistä; toisin sanoen: jokainen kolmas ranskalainen — luonnollisesti mitä erilaisimmista arvoluokista — on "raha-äverijäs."
Enemmän kuin mitkään muut, herättävät Ranskalaisen, niin yksityis- kuin yleisseikkaisetkin vastakkaisuudet huomiota. Yhtä kevytmielinen, hupainen ja innollinen kuin hän on valtiollisissa toimissa, yhtä varovainen ja miettiväinen on hän omissa asioissaan. Rehellisyys ("probité") ei kuitenkaan missään muualla ole niin yleinen, kuin Ranskassa. Se vallitsee kaikkialla, niin kaupungissa kuin kylässäkin, kaikissa kansan luokissa, miljoonan omistajasta aina köyhimpään vaivaiseen saakka. Jos Ranskalainen onkin, miten sanoimme, säästäväinen, ei se kuitenkaan saituri koskaan ole. Hänen kevytmielisyytensä ja hekumallisuutensa ovat melkein sananparreksi tulleet; mutta himojensa ei hän kuitenkaan anna koskaan itseänsä viedä niin kauvaksi, että siitä yhteiskunnalle vahinkoa tulisi.
Luonto ja kasvatus yhdessä Ranskalaisesta ovat tehneet täydellisimmän seuraihmisen, mitä maailma tuntee. Luonnoltansa on iloinen ja sukkela, vilkas ja sievä, ja tahtoo mielellään tulla huomatuksi. Tämä kaikki tekee, ett'ei seurustelu tule säädyttömäksi, raskaaksi ja ikäväksi. Tavattomalla terävyydellä hän on seuraelämän niin järjestänyt, että kaikilla näillä omaisuuksilla on vapaa toimialansa, kuitenkin toiselta puolelta toistensa kanssa jupakkaan joutumatta.
Mont Blanc.
Pennini-alpeista kohoaa Mont Blanc kolmine kukkuloineen, joilla talvi aina asuu, juuri kuin tämän vuorijonon jättiläishaltijana. Tämä vuori on Savoyessa ja kohoaa 14,676 jalkaa meren pintaa ylemmä. Mont Blanc'iksi (valkoiseksi vuoreksi) sanotaan sitä sentähden, että sitä aina peittävä lumi tekee sen valkean-kiiltoiseksi. Korkein huippu on kapea, 6 jalan levyinen harju, jota dromedarin harjuksi sanotaan. Monen tienoppaan keralla minä koetin kohota tälle Euroopan korkeimmalle jättiläisvuorelle. Pienet tikapuut otimme mukaamme, jääkengitimme kenkämme ja niin rautapiikkipäisine keppinemme matkaan lähdimme.
Tie jäätiköillä oli liukas ja jyrkkä ja siis kaikin puolin vaivaloinen. Mutta mitäs innokas halu jonkun uuden, tavattomuuden näkemiseen ja saavuttamiseen ei uhraisi! 10-12 jalan pituisella köydellä pidimme toinen toisistamme kiinni. — Kasvimaailma oli kallioilta kokonaan loppunut, ainoastaan joku heinän korsi siellä ja täällä kiven kolosta pilkisti. Viimen kuitenkin pääsimme semmoiselle paikalle, jossa voimme levähtää. Tämän jälkeen kun sitte matkaamme jatkoimme, lumi ja ilma häikäisi silmiäni niin, että eteeni tuskin näin. Silmä palsamilla niitä siveltyäni pääsin kuitenkin siitä pulasta.
Me kohtasimme vielä monta jäätikköä ja vaarallista rotkoa, joiden poikki täytyi juostaksemme. Suurempain halkeamain ylitse olivat lumi- ja jääsillat muodostuneet; niitä kulkiessamme uhkasi meitä joka silmänräpäys niiden murtumisen ja samalla syvyyteen syökseymisemme vaara. Lumi täällä oli erittäin puhdasta ja häikäisevän valkoista. Kuoleman hiljaisuus vallitsi täällä elonkipinättömässä korkeudessa; lumen jalkaimme alla kitiseminen oli ainoa ääni. Ylempänä huipulla kaikkialta kammoittava syvyys avautui yhä selvemmin eteemme; lumi muuttui niin jäiseksi ja kovaksi, että edellä käyvän tienoppaamme täytyi kirveellä hakata meille jalan tilat, voidaksemme ylemmä nousta. Ilma harveni niin, että töin tuskin hengittää voin. Sanomaton väsymys ja voimattomuus minun vaivutti. Pieninkin liike tuotti pikaisimman valtimoiden ja sydämen sykinnön. Minulta katosi kaikki ruokahalu, ett'en voinut minkäänlaista ravintoa nauttia.