Euroopan väkiluku nousee yli 300 miljoonan ihmisen. Suurin osa niistä kuuluu Kaukaasialaiseen eli valkoiseen ihmisrotuun; noin 17 miljoonaa on Mongolilaista rotua; niitä ovat Samojedit, Lappalaiset, Suomalaiset ja Turkkilaiset pohjaisimmassa, itäisessä ja eteläisessä Euroopassa.
Euroopan suurimmat kansakunnat, Slavilaiset, Germanilaiset ja Roomalaiset jakavat maaosan kolmeen pääosaan: Slavilainen Euroopa idässä (Venäjä, suurin osa Itävaltaa ja Euroopalainen Turkki); Germanilainen, pohjainen, ja keskinen Euroopa ja lopuksi Roomalainen etelässä ja lounassa (Italia, Hispania, Portugali ja Ranska).
Uskonnon suhteen Euroopan kansat jaetaan niin, että muhametiläisiin luetaan vähän neljän miljoonan ylitse (Euroopalaisessa Turkissa), noin kolme miljoonaa Juutalaisia ja muutama tuhat pakanoita, nim. Lappalaisia ja Samojedilaisia; muut Euroopan asukkaat kuuluvat kristittyihin. Kristinopin neljästä eri tunnustuksesta kuuluu Suomalaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset ja pohjaiset Saksalaiset Lutherin oppiin; Englantilaiset ja Schweitsiläiset reformeerattuun oppiin; Germanilaiset kansat tunnustavat protestanttista oppia. Etelässä Roomalaiskansoilla on Roomalais-katolilainen ja idässä, Slaavilaisilla Kreikkalais-katolilainen oppi. Armenialaiset kristityt asuvat hajallaan osaksi Turkin maalla, osaksi Itävallan keisarikunnan läntisissä osissa ja eteläisessä Venäjässä.
Muihin maailman osiin verraten on Euroopassa pellon viljeleminen, teollisuus ja kauppa korkeimmalle kerinnyt. Ihmishenki on täällä anastanut suurimman vallan ulkonaisen luonnon ylitse, ja Euroopalaiset kohoavat hengellisellä sivistyksellään yhä enemmän muiden maaosain asukkaiden edelle. Euroopa täyttää kalliin tehtävänsä siinä, että se levittää sivistystä maan kansoille.
Suomen luonto.
Niinkuin Suomen mannermaa verrannollisesti myöhään ja vuosituhansia kestäneistä luonnonvoimain yhtämittaisesta vaikutuksesta vähitellen on kohonnut meren "utuisista lainehista", samoin on tämä maa vasta myöhään ja sitä myöten, kuin inhimillinen sivistys on levinnyt pohjaiseen päin, vähitellen astunut näkyviin siitä pimeydestä, joka historian ensiaikoina kätki tieteeltä suurimman osan maanpiiristä.[1]
Vanhempina aikoina oli Suomen niemi arvattavasti saarena, jonka Itämeren ja Vienanmeren yhteiset vedet eroittivat Itä-Euroopan mantereesta. Jos ottaa kartan käteensä ja siihen vetää leveän juovan Suomenlahden itärannasta Laatokan ja Äänisjärven poikki Onegalahteen, osoitettanee samalla sen suuren muinaisen salmen tahi sisämeren syvin väylä, jonka kautta aallot ikivanhoina aikoina vierivät vuorottain toisesta valtamerestä toiseen. Tätä paitsi näyttää koko Suomenmaan puoli-kuivanneen epätasaisen merenpohjalta, jonka kukkulat muinoin lienevät erityisinä saarina kohonneet ulapasta, joka vielä sitä ennen niitäkin virutteli. Kaikki sen syvennykset ovat täynnä järviä ja itse maakin on vielä suurimmaksi osaksi vesiperäistä, sisältäen isoja soita ja nevoja, joiden kuivettumista luonto ja ihmistyö lakkaamatta edistävät.
Suomi on korkeuden suhteen osa isosta itä-euroopalaisesta alangosta, vaan maanpinnan luonnon suhteen Skandinavialaisen tunturiylängön haara tai jatko. Se on kalliomaa, niinkuin Skandinavia, ja sen epätasaisella pinnalla vaihtelee yhtenään kumpuja ja laaksoja; mutta nämä epätasaisuudet ovat vähäpätöisiä ja ansaitsevat tuskin vuorien nimitystä. Tämä, niinkuin myös lukuisat vesijaksot, antaa "tuhatjärviselle maalle" sen omituisuuden. Siinä ei ole mitään, joka katsojassa nostaisi semmoisia hämmästyksen tunteita, kuin esim. Sveitsin (Schweitz'in) tai Norjan pilvenkorkuiset vuorenhuiput, valtameren mahtavat hyökkyaallot taikka se kuolemantapainen äänettömyys, mikä vallitsee äärettömällä lakealla tahi erämaalla. Suomen luontoa ei sovi myöskään sanoa iloiseksi ja sulokkaaksi, sillä sen kunnaat eivät ole viinimäkiä eikä sen laaksot rehoittelevia kukkaisnurmia. Suomen luonnolla on kuitenkin erityinen viehättävä kauneutensa, joka tekee, että se, ainakin Suomalaisen silmissä, vetää vertoja jokaisen muun maan luonnolle. Tämän kauneuden pääomituisuus on sen vakavuus ja tyyneys. Meidän harjuilla ja kummuilla, joiden ohuen maapeitteen alta kova graniiti usein pistää näkyviin, kohoavat synkät, ikiviheriät havumetsät suojelevina vartijoina jokaisen viljellyn laakson, jokaisen lehtosaarisen järven ympärillä. Tämmöisen luonnon tyyneys ei ole verrattava erämaan hiljaisuuteen. Henkeä päinvastoin huomataan täällä kaikkialla. Milloin lukemattomia pieniä vuorenkumpuja tahi kivimäkiä, milloin soikeita hietaharjuja ja leveitä kankaita, — laaksoja, joissa vaihtelee lehtimetsää, viljamaita ja ihmisasuntoja, vesiä, jotka koskina kohahtelevat ja juoksevat sitte solisten eteenpäin. Näistä sopisi sanoa, että Ahti niissä soittelee, miten kansanrunoissa metsätkin kanteletta soittelevat, ja Tapiolan ehtoisan emännän herättää aamusin metsän piian simapilli. "Kohinat koskien ja huminat honkien" ovat meidän maan luontoa. Mutta sen omituisena, ihmeellisenä pohjasävelenä on sittenkin joku vienonsuruisen tyyneyden vivahdus. Jokainen matkustaja, joka sisämaan ihanilta kummuilta on luonut silmänsä siihen maiden ja vesien paljouteen, mikä vaihtelevina kuvina avautuu hänen eteensä, tietää myöskin näiden kuvain häntä enimmin miellyttäneen, kun rauhallinen tyyneys niitä hallitsi ja järvet peilikirkkaina lepäsivät, metsäisten niemien ja saarien kaunistamina.
Vaikka pääpiirteet Suomen luonnosta ovatkin samat, on sen eri maakunnilla kuitenkin omituinen luonteensa.[2] Ivalojoen alisella varrella nähdään Suomen pohjoisimmat pellot.
Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja, toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa, käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen, jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita, välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta on täällä maamme tasaisinta.